Palveluseteli on osoittautunut hyväksi tavaksi tarjota perheille vaihtoehtoja lapsen varhaiskasvatuksen järjestämiseksi. Tätä mieltä ovat niin lapsiperheet kuin varhaiskasvatusta tarjoavat yritykset ja järjestöt. Todisteena tästä on, että tällä hetkellä kaksi kolmasosaa yksityisestä varhaiskasvatuksesta tuotetaan palvelusetelillä. Palveluseteli herättää myös runsaasti intohimoja puolesta ja vastaan.
Kunta voi käyttää palveluseteleitä, kun se haluaa parantaa palveluiden saatavuutta ja järjestelmän joustavuutta. Palveluseteli on oiva keino lisätä palveluiden monipuolisuutta esimerkiksi erityispedagogiikan tarjonnassa.
Kunnan päätös palvelusetelistä ei kuitenkaan tuo tarjolle vielä yhtään uutta varhaiskasvatuspaikkaa. Palvelusetelin arvon pitää myös olla sellainen, että perheillä on varaa valita tämä vaihtoehto ilman kohtuutonta lisärahoitustarvetta.
Palvelusetelilaki lähtee palvelusetelin arvon kustannusneutraalisuudesta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että palvelusetelin arvo on lähellä kunnan oman tuotannon kustannusta ja samanaikaisesti pystytään parantamaan palveluiden saatavuutta ja laatua.
Kuntien talousahdingossa totuus on kuitenkin ollut viime aikoina toinen. Palveluseteleiden arvot on kunnissa asetettu pääsääntöisesti merkittävästi alemmiksi kuin kunnan oman toiminnan kustannukset. Seurauksena yksityiset päiväkodit joutuvat nostamaan maksujaan selvitäkseen kustannuksista, jolloin hinta lipuu joidenkin perheiden ulottumattomiin. Tämä johtaa eriarvoistumiseen. Kaikilla ei ole varaa valita.
Palvelusetelin liian alhainen arvo ja päätös hintakaton käyttöönotosta ovat kunnan yksipuolisia ratkaisuja. Ne ovat syitä, ja vaikutukset asiakkaiden asemaan ovat seurauksia. Yksityisellä tuottajalla on asiakkaita vain, jos palvelut ovat laadukkaita. Laadukkaita palveluja ei pysty tuottamaan, jos palvelusetelin arvo on liian alhainen suhteessa kohtuullisiin kustannuksiin ja hintakatto rajoittaa hinnoittelua. Tilanne on pahentunut varsinkin viime aikoina, kun lakimuutosten tuomia kustannuslisiä on monissa kunnissa jätetty kompensoimatta palveluseteleiden arvoihin. Tuottajille asetettavat pelisäännöt eivät olekaan enää reiluja.
Tällä hetkellä voidaan arvioida, että kaikissa noin sadassa varhaiskasvatuksen palvelusetelin käyttöön ottaneessa kunnassa palvelusetelipalvelu on veronmaksajille useita kymmeniä prosenttiyksiköitä edullisempaa kuin kunnan oma varhaiskasvatuspalvelu. Yksityisen toiminnan kevyt hallinto ja ketteryys tekevät toiminnasta jo lähtökohtaisesti edullisemman. Silti yksityisen laatu on kilpailukykyistä: esimerkiksi pääkaupunkiseudun varhaiskasvatuksen tuoreessa asiakaskyselyssä yksityinen palvelu sai julkista paremmat arviot.
Lapsiperheet arvostavat sitä, että palvelut ovat laadukkaita ja että päivähoitoon vieminen on joustavaa. Monipuoliset vaihtoehdot ja lähipäiväkodit ovat tärkeämpiä kuin se, onko palvelun tarjoaja yksityinen vai julkinen. Veronmaksajan mieltä lämmittää, jos samalla rahalla pystytään tuottamaan palvelua useammalle.
Toivon hartaasti, että kunnissa mietitään huolellisesti, mitä nykytilanteesta seuraa. Jos yksityisten toimijoiden tarjoamia varhaiskasvatuspalveluita ei hyödynnetä täysimääräisesti, mitkä ovat vaihtoehdot? Onko kunnalla varaa investoida uusiin toimitiloihin ja pystyykö kunta palkkaamaan riittävän määrän varhaiskasvatusalan osaajia palveluita tuottamaan?
On myös hyvä miettiä, mikä on kunnan ydintehtävä. Jos kunta olisi tarkoitettu ensisijaisesti palveluiden tuottajaksi, olisi se todennäköisesti rakennettu aivan eri tavalla kuin nyt. Kunta on ensisijaisesti palveluiden järjestäjä. Hyvät varhaiskasvatuspalvelut ovat varmasti myös vetovoimatekijä, kun lapsiperheet miettivät, minne asettuvat.
