Yle kirjoitti tänään julkaistussa jutussaan yritysten ja järjestöjen tarjoaman hoivan kustannusten noususta. Yksityisten palveluntuottajien näkökulmaa on jutussa tarjolla niukasti, joten kirjoitus ansaitsee muutaman lisähuomion.
Ympärivuorokautista palveluasumista tarvitsevien ikäihmisten määrä tulee nousemaan tulevina vuosina. Tämä tarkoittaa, että hoivapaikkoja pitää saada lisää ja niihin pitää vanhuksen säällisessä ajassa myös päästä. Tämän toteutuminen vaatii hyvinvointialueiden ja niille ikäihmisten hoivaa tarjoavien yritysten ja järjestöjen hyvää keskusteluyhteyttä. Noin puolet hoivan piirissä olevista ikäihmisistä viettää tällä hetkellä viimeiset vuotensa yrityksen tai järjestön tarjoamassa hoivakodissa. Jotta palveluja voidaan jatkossakin tarjota, tulee toimintaedellytysten olla kunnossa. Asianmukainen korvaus tarjotusta palvelusta on elinehto toiminnan jatkumiselle.
Hyvinvointialueet vastaavat palvelujen järjestämisestä ja käyvät neuvotteluja oman alueensa hoivayritysten ja -järjestöjen kanssa. Pirkanmaan hyvinvointialueen edustaja kertoo jutussa, miten heillä ”yksityiset tulivat ensin irtisanomiskyljellä, ja sen jälkeen alettiin keskustelemaan”. Mainitsematta jää se, että hyvinvointialue oli ensin asettanut yrityksille kattohinnan tai hinnankorotusprosentit ilman mitään neuvotteluvaraa.
Pirkanmaa ei suinkaan ole ainoa kattohintojen käyttäjä, vaan tämä on ollut käytäntö suurimmalla osalla hyvinvointialueista. Miksi kattohinnat sitten ovat ongelma? Siksi, että ne eivät perustu palvelun todelliseen kustannukseen, vaan kyseessä on hinta, jonka hyvinvointialue on halukas palveluntuottajalle maksamaan. Yksityiset palveluntuottajat taas tietävät tarkalleen, mitä yhden vanhuksen hoiva ympärivuorokautisessa palveluasumisessa maksaa. Jokainen meistä ymmärtää, että kannattamatonta yritystoimintaa ei voi pitkään ylläpitää. Sopimuskaudet voivat olla pitkiä, ja viime vuosien kustannusten nousu huomioiden korotustarve voi kerralla olla suuri. Viime aikoina ilahduttavasti muutamat alueet ovat luopuneet kattohinnoista, ja toivottavasti loputkin seuraavat perässä.
Jutussa mainittiin myös, että ”puitesopimus on suojannut Helsinkiä hintojen korotuksilta”. Mainitsematta jää, että Helsinki on viimeisissä sopimuksissaan jo etupainotteisesti huomioinut henkilöstömitoituksen nousun 0,7:ään. Sopimuksia neuvotellaan eri tahdissa ympäri maata ja niiden keskinäinen vertaaminen on vaikeaa. Sen sijaan on helppo sanoa, mikä ratkaisisi tilanteen koko maassa. Vastaus on hyvinvointialueen tietoisuus omista kustannuksistaan. Jos hyvinvointialue laskee itse, mitä kaikkia kustannuksia sisältyy yhden ikäihmisen huolenpitoon alueen omissa hoivakodeissa, hoivakodin pihan lumenaurauksesta alkaen, syytä kissanhännän vedolle ei enää olisi. Kun on selvää, mikä palvelun todellinen kustannus hyvinvointialueelle itselleen on, voidaan palveluntarjoajalle maksettava hinta asettaa oikealle tasolle.
Hintakeskustelu on välttämätöntä, mutta tärkeintä on muistaa, miksi sitä käydään. Jokainen vanhus ansaitsee turvallisen loppuelämän kodin. Näitä koteja tarjoamaan tarvitaan sekä hyvinvointialueiden omia yksiköitä että hyvinvointialueille palveluitaan myyviä yrityksiä ja järjestöjä. Tällä hetkellä meillä on tuhansia turvattomia vanhuksia yksin kodeissaan, se on vanhukselle itselleen kauheaa ja meille muille viesti siitä, että parempaan on pystyttävä.
