Sote-rahoitusmallissa on mekanismeja, joilla pyritään jarruttamaan rahanmenon kasvua. Ekonomisti Elias Kiljusen mukaan ne eivät kuitenkaan riitä poistamaan sitä, että rahoitusmallista uhkaa tulla menoautomaatti.
Hyvinvointialueet ovat aloittaneet toimintansa monessa mielessä sumuisessa epävarmuudessa. Iso epävarmuustekijä on rahoitus: alueet ovat alijäämäisiä, ja niillä ei ole tietoa vuoden 2023 rahoituksen lopullisesta määrästä.
Ensimmäisinä vuosina hyvinvointialueiden on vaikea ennustaa saamansa rahoituksen määrää. Jos rahoitusmalli ja hyvinvointialueet olisivat olleet toiminnassa jo useamman vuoden, rahoituksen taso olisi tarkentunut vuoden 2021 hyvinvointialueiden tilinpäätösten mukaisten toteutuneiden kustannusten mukaan. Nyt hyvinvointialueiden talousarvioiden pohjana on kuntien alibudjetoidut kustannukset, joiden taso ei riitä turvaamaan riittäviä sosiaali- ja terveyspalveluita.
Soten rahoitusmallissa keskeinen ongelma on, että siitä uhkaa tulla menoautomaatti: jos rahoituksen taso vaarantaa riittävien sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen, on hyvinvointialueilla oikeus saada lisärahoitusta. Hyvinvointialueet aloittavat toimintansa alijäämäisinä, mikä lisää painetta pyytää lisärahoitusta, jotta perustuslain mukaiset sosiaali- ja terveyspalvelut voidaan turvata kaikille.
Menoautomaatti syntyy myös siitä, että hyvinvointialueen rahoitus tarkistetaan jälkikäteen toteutuneita kustannuksia vastaavaksi. Korkeaksi noussut inflaatio, koronakorvaukset ja palkkakustannusten kasvu ovat esimerkkejä, joita ei ole huomioitu vielä täysimääräisesti hyvinvointialueiden rahoituksessa. Kustannustason muutokset ovat olleet yllättävän nopeita, minkä vuoksi sote-menot ovat todellisuudessa laskennallisia menoja korkeammat.
Enemmän euroja, vähemmän palveluita vai eurolla enemmän?
Alueilla on kolme eri lähestymistapaa miettiä, miten ne saavat rahat riittämään sosiaali- ja terveyspalveluihin.
Ensimmäiseksi alueet voivat pyytää valtiolta lisärahoitusta. Toiseksi alueet voivat ottaa leikkuusakset käteen ja karsia palveluverkkoa, tinkiä laadusta ja kasvattaa jonoja. Kolmas ja paras tapa on löytää keinot, joilla tuottaa eurolla enemmän eli uudistaa palvelujaan ja etsiä uusia palvelutuotantotapoja. Sote-järjestelmä tarvitsee lisää rahaa, mutta niin, että kustannuksissa on kuri. Sen sijaan, että hyvinvointialueille mahdollistetaan vuolas rahankäyttö, niitä olisi kannustettava miettimään, mitä rahalla saa.
Miten rahoitusmallissa kannustetaan alueita ottamaan käyttöön kolmas lähestymistapa? Kun alue pyytää lisärahoitusta tai lainanottovaltuuden muuttamista, annetaan alueelle päätöksen puoltamisen ehdoksi luoda tuottavuus- ja taloudellisuusohjelma. Kyseinen ohjelma pakottaa hyvinvointialueen tarkastelemaan kokonaisvaltaisesti hyvinvointialueen toimintaa ja taloutta sekä löytämään palveluiden tuottavuutta parantavia toimenpiteitä ja niiden mitattavissa olevia taloudellisia vaikutuksia.
Toinen kannustin on uhka joutua arviointimenettelyyn. Arviointimenettelyyn joutuu, jos hyvinvointialue tekee alijäämää kaksi kertaa kolmen peräkkäisen tilikauden aikana. Arviointimenettelyn seurauksena hyvinvointialue voidaan lakkauttaa tai liittää toiseen hyvinvointialueeseen. Kun alueet aloittavat toimintansa alijäämäisinä, niiden on pakko etsiä keinot alijäämän paikkaamiseksi seuraavina tilikausina. Tämän vuoksi alueet tekevät lähiaikoina sopeutussuunnitelmansa, jotka sisältänevät samanlaisia elementtejä kuin tuottavuus- ja taloudellisuusohjelmat.
Nämä ohjelmat ja suunnitelmat eivät kuitenkaan riitä kannustimiksi siihen, että hyvinvointialueilla olisi motivaatio käyttää valtioltaan saamiaan rahojaan tehokkaasti. Päinvastoin – valtionrahoitukseen perustuva rahoitusmalli kannustaa ennen kaikkea pyytämään lisää rahaa.
Yksi toteutettavissa oleva keino, jolla tehokkuutta saataisiin lisää, on edellyttää hyvinvointialueita keräämään tietoa palveluistaan. Kun hyvinvointialue tietää esimerkiksi, mitä eri palveluntuottajien (mukaan luettuna sen omat) palvelut maksavat ja mikä on niiden laatu, tehokkaasti toimivan alueen päätöksenteolla on hyvä peruspohja.
