Turun Sanomien (7.4.) mukaan ikäihmiset joutuvat jonottamaan hoivapaikkaa entistäkin pidempään Varsinais-Suomen hyvinvointialueella. Sama tilanne on valitettavasti muuallakin Suomessa: hyvinvointialueet yrittävät hakea säästöjä vähentämällä yksityisiltä ostettavien ympärivuorokautisen palveluasumisen paikkoja. Hoivan tarve ja ikäihmiset eivät kuitenkaan katoa minnekään.
Hoivapaikkojen pihtaaminen on paitsi epäinhimillistä ikääntyneelle myös taloudellisesti lyhytnäköistä: jos ihminen ei pärjää enää omassa kodissaan eikä hoivakotipaikkaa myönnetä, hoivaa tarvitseva ihminen päätyy usein odottamaan sairaalan vuodeosastolle. Vuodeosastot tukkeutuvat ja hoito on kalliimpaa kuin hoivakodissa.
Toivon, että viikon päästä käynnistyvässä hallituksen kehysriihessä omistetaan hetki – tai mieluummin useampikin – ikäihmisten hoivan parantamiselle. Tarjolla on nimittäin toimenpiteitä, jotka parantavat hoivan laatua, hillitsevät kustannuksia ja parhaassa tapauksessa parantavat myös työn mielekkyyttä. Näistä tärkeimpänä haluan nostaa esiin toimet, joilla yhä laajempi ammattilaisten kirjo voisi osallistua ikääntyneiden arkeen ja hoitoon.
Eroon turhista normeista
Jotta ikääntyneet saisivat tarvitsemansa hoivapalvelut, kehysriihessä tulisi huomioida erityisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin olisi syytä luopua turhista normeista. Toisekseen hallitusohjelmakirjaus ”valvovan viranomaisen ei tule vaatia palveluorganisaatioilta sellaista, mitä ei ole laissa säädetty” tulisi toimeenpanna.
Tällä hetkellä esimerkiksi Valvira ja aluehallintovirastot asettavat yksityisillä hoivapalveluiden tuottajille lakia tiukempia vaatimuksia muun muassa sairaanhoitajien määrästä ja hoiva-avustajien käytöstä hoivakodeissa. Jos viranomaisten vaatimusten sijaan riittäisi, että palveluntuottajat noudattavat Suomen lakia, palveluita voitaisiin tuottaa innovatiivisemmin ja joustavammin – eli myös asiakkaiden ja hoivakotien erot huomioiden.
Henkilöstömitoitus on hyvä, mutta sisältö kaipaa viilaamista
Henkilöstömitoitus on puhututtanut viime vuosina paljon. Nykyinen mitoitus eli 0,65 on mielestäni perusteltu, mutta sen sisältöä olisi syytä muuttaa tarkoituksenmukaisemmaksi. Mitoitukseen tulisi voida laskea sopivassa suhteessa myös muita, kuin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia.
Sairaanhoitajien, lähihoitajien ja hoiva-avustajien aika tulisi suunnata heidän osaamistaan vaativiin tehtäviin. Hoivakodeissa eletään asukkaiden arkea, ja arjessa ikääntyneen rinnalla kulkemiseen ei joka tilanteessa tarvitse sosiaali- ja terveysalan tutkintoa. Myös työtä helpottavat ja turvallisuutta parantavat teknologiaratkaisut, kuten koneellinen lääkkeenjakelu ja turvarannekkeet, tulisi huomioida henkilöstömitoituksessa.
Yllä on vain muutama esimerkki lukuisista normeista ja vaatimuksista, joita olisi syytä purkaa, jotta yhä useampi ikäihminen pääsisi hoivakotiin, kun kotona ei enää ole mahdollista asua. Uskallan sanoa, että moni näistä ratkaisuista parantaisi paitsi ammattilaisten riittävyyttä myös heidän työssä viihtymistään.
