Pääministeri Rinteen hallituksen ohjelmassa julkiset sote-palvelut nähdään pääroolissa ja yksityiset näitä täydentämässä. Retoriikka arvottaa toimijat lähtökohtaisesti kahteen eri kastiin, ja sulkee suuren osan mahdollisuuksista etsiä parhaita mahdollisia toimintatapoja.
On toinenkin tapa tarkastella asiaa.
Entä jos julkinen ja yksityinen palvelutuotanto nähtäisiinkin koko Suomen yhtenä sote-palvelukapasiteettina? Jos se miellettäisiinkin yhdeksi resurssiksi, joka nyt halutaan ottaa täysimääräisenä koko kansan käyttöön?
Tälle palveluntuottajajoukolle julkinen järjestäjä (maakunta tai kunta) ja lainsäätäjä asettaisivat yhtenäiset säännöt ja palkitsisivat tuottajaa haluttuun toimintatapaan ja tuloksiin pääsemisestä, eikä omistuspohjan perusteella? Parhaat juoksijat siis palkittaisiin eikä viimeiseksi tullutta siksi, että hänellä oli oikeanväriset kengät.
Tähän ajatteluun ei yleensä ehditä päästä ennen kuin julkisten palvelujen sekava käsite alkaa hämärtää näkökenttää. Mitä siis ovat julkiset palvelut? Hedelmällistä on aloittaa erottamalla yksityisesti rahoitetut ja julkisesti rahoitetut palvelut.
Yksityisesti rahoitetut palvelut ovat ihmisen omasta kukkarostaan palveluntuottajan tiskillä maksamia palveluja tai vakuutusrahalla tai työnantajan rahalla maksettuja palveluja.
Julkisesti rahoitettuja palveluja taas ovat kaikki sananmukaisesti julkisin varoin annetut ja laeilla jokaiselle ihmiselle turvatut palvelut. Nyt tarkkana: julkisin varoin pääsee jo nyt myös yksityiselle. Käytössä on kilpailutukset, ostopalvelut ja palvelusetelit.
Julkisin varoin pääsee jo nyt myös yksityisomisteiselle palveluntuottajalle. Käytössämme on kilpailutukset, ostopalvelut ja palvelusetelit.
Eivätkö yksityisen tuottamat palvelut tällöin itse asiassa olekin julkisia palveluja?
Erona on vain yksi asia: yksityinen toimija ei voi, eikä sen koskaan pidäkään voida järjestää palveluja. Eli päättää milloin, missä, miten ja millä rahoituksella laeissa kansalaisille turvattuja palveluja tuotetaan. Sote-palvelujen järjestäjä tekee nämä päätökset. Järjestäjä on nyt kunta, tulevaisuudessa ehkä maakunta.
Eihän meidän siis toki kannata jaotella käytettävissä olevia resurssejamme kenkien perusteella pääjuoksijoihin ja heidän kakkosmiehiinsä. Katsotaan ensin, mihin kukin heistä pystyy.
Järjestäjän pitää asettaa alueensa kaikki palveluntuottajat eteensä ja antaa niille yhtäläisiä käskyjä ja tavoitteita. Hallitusohjelman toimeenpanossa onkin hyvä hetki pohtia, onko kahden kastin malli pinttynyt ajattelutapa vai oikeasti paras lähtökohta.
