Kuntapäättäjän asema ei ole helppo. Miltei kaikissa kunnissa taloustilanne on huono, ja samanaikaisesti asukasväestö ikääntyy. Erityisesti sote-palveluista päättäville luottamushenkilöille ovat haasteet tulleet tutuiksi, sillä päätökset vaikuttavat konkreettisesti asukkaiden arkeen.
Vaikka haasteita on paljon, on sote-päättäjä tähän saakka voinut luottaa siihen, että hänen työkalupakistaan löytyy ratkaisu joka tilanteeseen. Palveluita on voitu tuottaa itse tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa, mutta niitä on voitu myös ostaa yksityiseltä tarpeen mukaan. Painavaan järjestämisvastuuseen on siis kyetty vastaamaan, kun käytössä on ollut laaja keinovalikoima palveluiden tuottamistavoissa.
Sote-päättäjät ovatkin käyttäneet erilaisia työkaluja ahkerasti. Esimerkiksi noin puolet vanhusten asumispalveluista ja mielenterveyskuntoutuksesta kunnat ostavat asukkaidensa käyttöön yksityiseltä. Palveluiden ostoilla on voitu reagoida äkillisesti muuttuviin tilanteisiin. Palvelutarve on voinut yhtäkkiä kasvaa, tai kunnan omat mahdollisuudet tuottaa palveluita ovat voineet heiketä esimerkiksi henkilökunnan saatavuuden ongelmien takia.
Keinovalikoimasta on löytynyt ratkaisuja myös taloudellisiin haasteisiin. Palveluita on voitu ulkoistaa yksityisille palveluntuottajille, kun sen on katsottu olevan kustannustehokasta ja järkevää. Yksityisiä palveluntuottajia on voitu hyödyntää myös kumppanina kokonaan uusien palvelumuotojen luomisessa, kun on esimerkiksi kehitetty digitaalisia hoitaja- tai lääkärivastaanottopalveluita.
Käsillä olevassa sote-uudistuksessa kuntien sote-päättäjät ovat korvautumassa hyvinvointialueiden sote-päättäjillä, joille ei hallituksen esityksessä kuitenkaan haluta antaa yhtä laajaa työkalupakkia. Ei, vaikka väestön ikääntyessä sote-palveluiden tarve kasvaa ja kaikille mahdollisille työkaluille olisi nimenomaan suuri tarve. Tulevaisuudessa päättäjien käsiä sitoisi muun muassa edellytys siitä, että tietyn osuuden tuotannosta olisi pakko olla hyvinvointialueen omaa tuotantoa. Päättäjät eivät voisi myöskään nykyiseen tapaan hankkia ostopalveluina maantieteellisiä tai toiminnallisia kokonaisuuksia eivätkä yksittäisiä erikseen mainittuja palveluita, kuten neuvolatoimintoja.
Rajoitteet saattavat kuulostaa teknisiltä, mutta käytännön seuraukset olisivat merkittäviä. Nykyiset jonoja lyhentäneet ja kustannustehokkuutta parantaneet kumppanuudet loppuisivat monin paikoin, ja yksityisten toimijoiden kyvyt uusien palveluiden kehittämisessä hukattaisiin. Päättäjien kädet sidottaisiin tilanteessa, jossa päätöksenteon haasteet vain lisääntyvät.
Jos hallituksen sote-esitys toteutuu, se ei tuo mukanaan ratkaisuja soten nykyisiin ongelmiin. Hyvinvointialueiden päättäjät löytäisivät edestään samat ongelmat, joiden parissa kuntien päättäjät ovat painineet. Suomen sote-palvelujen haasteet vaikeutuvat tulevaisuudessa entisestään. Siksi sote-uudistuksen pitää lisätä päättäjien vaihtoehtoja, ei supistaa niitä.
