Keskustelu terveyspalvelujen ostopalveluista käy kiivaana. Erityistä huomiota ovat herättäneet henkilöstövuokrauksen kustannukset. Tapoja hyödyntää yksityisiä palveluntuottajia on kuitenkin lukuisia. Suunnitelmallisuus ja kumppanuus ovat onnistuneen yhteistyön edellytys.
Hyvinvointialueiden pitää tuottaa asukkailleen lakisääteiset palvelut tilanteessa, jossa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten saatavuus heikkenee ja väki keskittyy yhä suurempiin asutuskeskuksiin. Samalla Suomi ikääntyy: ammattilaiset eläköityvät ja väestön hoidon ja hoivan tarve lisääntyy.
Ammattilaisia on tietyillä maantieteellisillä alueilla tai erikoisaloilla vaikea saada töihin julkiselle, mutta heitä on yhtä lailla vaikea saada myös yritysten kautta. Jos ihmiset eivät halua muuttaa asumaan tai tehdä töitä esimerkiksi pääkaupunkiseudun ulkopuolella, jää houkuttelukeinoksi pitkälti raha. Lisäksi sopimuksia yritysten kanssa rasittavat hyvinvointialueiden edellyttämät todella korkeat sopimussakot. Jos luvattua lääkärityöpanosta ei saada toimitettua, voi sopimussakko olla kuusinumeroinen summa kuukaudessa. Se kasvattaa osaltaan riskiä ja hintaa.
Mikseivät hyvinvointialueet sitten palkkaa mieluummin lääkäreitä isolla rahalla itselleen? Hyvinvointialueet eivät uskalla ottaa riskiä, että palkkaharmonisoinnin vaateen takia korkeat palkat leviäisivät koko alueelle. Lisäksi julkisen sektorin kuormittunut tilanne, vähäinen mahdollisuus vaikuttaa omaan työhön sekä raskas byrokratia ja stressaava tietojärjestelmäviidakko saavat monet ammattilaiset sanomaan ei kiitos julkisen työtarjouksille.
Lainsäädäntö estää järkeviä kumppanuuksia
Viime hallituskaudella tehty sote-uudistus oli hengeltään ja myös kirjauksiltaan vahvasti julkista palvelutuotantoa painottava. Sote-järjestämislakiin rakennettiin läpileikkaava riittävän julkisen oman tuotannon käsite, joka tarkoittaa sitä, että hyvinvointialueiden tulee itse tuottaa riittävästi palveluja. Käytännössä tämä näkyy esimerkiksi siinä, että niin sanotut kokonaisulkoistukset ja muita palvelujen ulkoistuksia kiellettiin. Näin vaikkapa Etelä-Karjalan hyvinvointialueella käytössä ollut silmäterveyden palvelujen ulkoistus muuttui uuden lain nojalla laittomaksi. Tämä tapahtui pääasiassa kahta kautta: kokonaista erikoisalaa ei voi enää uuden säädännön aikana ulkoistaa laajuuden takia, toisaalta virkalääkärien asemaa vahvistettiin ja näiden käytön vaatimusta kiristettiin. Ulkoistuspalveluna hankittu lääkäri ei voi hoitaa virkalääkärin tehtäviä.
Seurauksena hyvinvointialueet joutuvat nyt miettimään erikoisalojen tai kokonaisten terveyskeskusten ulkoistuksia uudelleen – eli juuri niitä tapoja, jotka ovat kehittyneet kustannustehokkaimmiksi keinoiksi hyödyntää yritysten ja järjestöjen tuottamia palveluja. Sopimuksia on uusittu kiireellä ja vähäisellä vuoropuhelulla yritysten kanssa. Kiire nostaa hintaa myös yrityksillä, koska ammattilaisia ei ole helppo heidänkään saada lyhyellä varoitusajalla.
Riittävän suurten palvelukokonaisuuksien ulkoistuksissa yritykset ovat päässeet hyödyntämään prosessiosaamistaan eli miettimään palvelut ja ammattilaisten toimintamallit toimiviksi alusta loppuun. Kun esimerkiksi terveyskeskuksilla on ollut rahoitusvastuuta erikoissairaanhoidosta, se on kannustanut hoitamaan asiat kuntoon jo perustasolla. Lisäksi hinta on ollut julkiselle tilaajalle ennustettava ja sopimuksiin kirjattu.
HALI tilasi vuonna 2020 tutkija Esa Jokiselta selvityksen sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisulkoistusten taloudellisista vaikutuksista. Selvityksen tulokset vahvistivat aiempien tutkimusten tuloksia siitä, että kokonaisulkoistukset jarruttivat kuntien sote-kustannusten nousua. Kokonaisuudessaan säästöt olivat miljoonia euroja vuosittain ja vaikutukset ulottuivat monissa tapauksissa paitsi perusterveydenhuoltoon myös sosiaalitoiminnan ja erikoissairaanhoidon kustannuksiin. Ulkoistukset ovat pääasiallisesti myös parantaneet hoidon saatavuutta.
Kun hyvin toimineita malleja on pakko purkaa, mutta palvelu on silti toimitettava asukkaille, ostetaan yhä enemmän pistemäisesti ja kalliillakin hinnalla esimerkiksi yksittäisten lääkäreiden työpanosta.
Mikä neuvoksi?
Väestön ikääntyminen, ammattilaisten eläköityminen, matala syntyvyys ja väestön keskittyminen jatkuvat – niille emme voi paljoa. Sen sijaan toimintatapojen ja säädännön uudistamiseen on paljon mahdollisuuksia.
Yksityisen ja julkisen hyvällä kumppanuudella on mahdollista tuottaa palveluja ja uudistaa niitä niin johtamisen, toimintamallien kuin uuden teknologian käyttöönotollakin. Hyvinvointialueilta tämä edellyttää tiivistä ja pitkäjänteistä keskusteluyhteyttä yksityisiin palveluntuottajiin siitä, mitä ratkaisuja näillä olisi tarjota palvelujen turvaamiseksi, kauan ennen kuin paniikinomaisiin vaihtoehtoihin on tarve mennä. Tämä ei tarkoita, ettei myös henkilöstövuokrauksella olisi pysyvästi paikkansa ostopalvelujen työkalupakissa, mutta näissäkin tilanteissa valttia on pitkäjänteisyys ja hyvä vuoropuhelu. Toisinaan voi olla järkevämpää esimerkiksi laittaa päiväaikainen toiminta kuntoon lisäämällä kiireettömiä vastaanottoaikoja kuin lisätä kalliita ammattilaisia päivystämään yövuoroon. Ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu ei välttämättä ole se paras.
Säädännössä on myös paljon parannettavaa. Esimerkiksi hallitusohjelman kirjaukset riittävän oman tuotannon vaatimuksen uudelleentarkastelusta, virkalääkärivaateen keventämisestä ja alihankinnan sallimisesta pitää viedä viivytyksettä eteenpäin. Hallinnon osuutta lääkäreiden työssä pitää vähentää lainsäädännön velvoitteita, kuten erilaisia todistusten kirjoittamisia tai turhia kirjauksia, vähentämällä.
Julkisen työnantajan houkuttelevuuden lisäämiseksi pitää myös keskittyä nimenomaan havaittujen ongelmien ratkaisuun ja työolojen kohtuullisuuteen, ei työvoiman liikkuvuuden rajoittamiseen.
Terveydenhuollon kriisiytymiseen ei löydy yksinkertaisia ratkaisuja, mutta ei myöskään selkeitä roistoja tai sankareita. Yksityisen ja julkisen terveydenhuollon vastakkainasettelu johtaa vain entistä vaikeampaan tilanteeseen ja kalliimpiin ratkaisuihin.
