Työterveyshuolto on valtiolle edullinen tapa järjestää terveyspalveluita. Työterveyshuollon kehittämisellä voidaan parantaa hoidon jatkuvuutta sekä helpottaa julkisen terveydenhuollon ruuhkia.
Työterveyshuollon sairaanhoidon rooli on jälleen tapetilla Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaistua oman selvityksensä aiheeseen liittyen tänään 6. maaliskuuta. THL oli tilastoja ja kyselyjä tutkittuaan havainnut, että työterveyshuollon palvelut toimivat julkisia palveluja paremmin mm. lääkäripalvelujen saatavuuden osalta. Tästä seuraa se, että julkisten palvelujen varassa olevat ovat keskimäärin huonommassa asemassa kuin työterveyshuollon piirissä olevat. Millaisia johtopäätöksiä tästä tulisi tehdä? Onko ratkaisu romuttaa työterveyshuollon sairaanhoidon palvelut, vai kenties parantaa julkisten palvelujen saatavuutta?
Toinen ajankohtainen sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyvä teema on hoidon jatkuvuus. Onkin syytä pohtia, miten työterveyshuollon ja hoidon jatkuvuuden teemat risteävät toisiaan.
Työterveyshuollon sairaanhoitoa hankitaan, koska se kannattaa työkyvyn näkökulmasta
Koska työterveyshuollon piirissä tuotetaan palveluja lähes kahdelle miljoonalle hengelle, työikäisten terveydenhuollon jatkuvuudesta on mahdotonta puhua sivuuttamatta työterveyshuollon ja sen palveluntuottajien roolia.
Valtaosalla työterveyshuollon piiriin kuuluvista palveluun sisältyy myös työterveyshuollon sairaanhoitoa, jonka järjestäminen on ennaltaehkäisevästä työterveyshuollosta poiketen työnantajalle vapaaehtoista. Työnantajat kuitenkin usein kokevat sen hankkimisen työntekijöilleen kannattavana. EK:n tuoreen kyselyn mukaan työnantajat tavoittelevat sairaanhoidon järjestämisellä erityisesti työkykyisyyden ja tuottavuuden parantamista. Muita tärkeitä päämääriä ovat työntekijöiden tyytyväisyys ja sairauspoissaolojen vähentäminen.
Työterveyshuollon järjestämisen kustannukset ovat noin 880 miljoonaa euroa vuosittain ja kustannukset maksavat 80-prosenttisesti työnantajat ja 20-prosenttisesti työntekijät. Summasta noin hieman alle puolet muodostuu pakollisesta ennaltaehkäisevästä työterveyshuollosta ja hiukan yli puolet vapaaehtoisesta sairaanhoidosta. Työterveyshuolto on siis valtion näkökulmasta edullinen järjestely.
Kelan Työterveyshuolto 2020 -tilaston mukaan lääkärikeskukset ovat selvästi merkittävin työterveyspalvelujen tuottaja. Vuonna 2020 ne tarjosivat työterveyshuoltopalvelut 1,7 miljoonalle henkilölle eli 86 prosentille työterveyshuollon piiriin kuuluvista. Terveyskeskuksista palvelun sai 111 000 henkilöä. Työnantajien omilta tai heidän yhdessä muiden työnantajien kanssa omistamiltaan työterveysasemilta pääasialliset palvelut sai 143 000 henkilöä.
Jos seuraava hallitus päättäisi vahvistaa hoidon jatkuvuuden näkökulmaa sote-palveluissa, olisi erikoista, mikäli työterveyshuollosta pääasialliset palvelunsa saavat ohjattaisiin hakemaan hoidon jatkuvuutta jostain muualta kuin sieltä, mistä he hoitoa tällä hetkellä saavat. Tällainen ratkaisu tarkoittaisi todella merkittävää muutosta koko terveydenhuollon kokonaisuuteen. Lisäksi se edellyttäisi huomattavaa lisärahoitusta ja muuta resursointia julkisiin palveluihin, mikäli niiden tulisi varautua kahden miljoonan uuden asiakkaan vastaanottamiseen.
Työikäisten hoidon jatkuvuuden vahvistamiseen on vaihtoehtoja
Kaikkein tehokkain tapa huolehtia työikäisten perusterveydenhuollon palvelujen jatkuvuudesta olisikin vahvistaa ja yhtenäistää työterveyshuollon sairaanhoidon palveluja. Työterveyshuollon sairaanhoidon palveluissa on nykyisellään paljon eroa eri työpaikkojen välillä. Lisäksi työssä käyvien ja työttömien välillä palvelujen saatavuudessa on isot erot. Näiden erojen tasoittaminen on terveydenhuollon tasa-arvon lisäämistä. Sairaanhoidon erojen tasoittamiseen on erilaisia mahdollisuuksia, joita olisi syytä selvittää, mikäli hoidon jatkuvuuden lisääminen otetaan koko väestön kohdalla tavoitteeksi.
Ensimmäinen ja vahvempi vaihtoehto olisi säätää nykyisestä poiketen työantajalle velvoittavaksi järjestää työterveyshuollon sairaanhoito erikseen määriteltävällä minimitasolla. Jos työterveyshuollolle annettaisiin vastuuta väestötason terveyspalvelujen järjestämistä, pitäisi sen saada myös valtion rahoitusta. Työnantajien vastuiden lisäämistä ei voi ajatella ilman rahoituksen kompensaatiota. Tämä ajatus ei miellytä kaikkia, vaikka se onkin todella edullinen tapa huolehtia perusterveydenhuollon julkisen velvoitteen täyttämisestä, sillä mukana olisi edelleen myös työnantajien ja työntekijöiden omaa rahoitusta. On myös muistettava, että järjestely todennäköisesti edellyttäisi myös työterveyshuollon yleislääketieteen ja kansanterveyden osaamisen vahvistamista, sillä työterveyshuollon erikoisosaaminen liittyy tällä hetkellä nimenomaan työkykyyn.
Toinen vaihtoehto olisi pitäytyä lakisääteisten velvoitteiden lisäämisestä, mutta lisätä vapaaehtoisia taloudellisia kannusteita työnantajille hankkia työntekijöilleen sairaanhoidon palveluita ja tehdä tämä pääasiallisesti nykyrahoitusjärjestelmän puitteissa. Tällä hetkellä työterveyshuollon kautta saatavien sairaanhoidon palvelujen laajuus vaihtelee paljon eri työpaikkojen välillä. Isoin ongelma ovat ne työpaikat, joilla työterveyshuoltoon ei kuulu ollenkaan sairaanhoitoa. Mikäli myös julkisten terveyspalvelujen saatavuus on heikko, sairaanhoitajan tai lääkärin vastaanotolle pääseminen tarvittaessa voi olla työntekijöille hankalaa ja viivästyttää hoitoon hakeutumista.
Pahimmillaan sairaanhoidon puuttuminen työterveyshuollosta jättää työterveyshuollon työkalujen hyödyntämisen puolitiehen ja voi syventää jaksamiseen ja terveyteen liittyviä ongelmia työssä. Tältä osin kritisoin myös THL:n selvitystä, joka kohdistui nimenomaan työterveyshuollon sairaanhoitoon ja sitä lähtökohtaisesti ongelmana pitäen: tuloksekkaasta työterveyshoidosta ei voida eikä pidä erottaa sairaanhoidon näkökulmaa.
Tärkeä näkökulma hoidon jatkuvuuteen on myös tiedonkulkuun liittyvä ulottuvuus, josta katsottuna hoidon jatkuvuus on erityisen hyvää saman palveluntuottajan sisällä. Toisaalta on myös tärkeä kehittää tiedon siirtymistä ja palveluketjuja eri toimijoiden ja sektorien välillä.
Ylimääräisiä resursseja ei ole enää missään
Lähivuosina väestön ikääntyessä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrä vähenee samaan aikaan kun hoidettavien ja hoivattavien tarpeet kasvavat. Eläköityminen ja resurssihaasteet koskevat myös työterveyshuollon erikoisosaajia ja työterveyshuollon palveluja tuottavien yritysten henkilöstöä. Mitään ”ylimääräisiä” resursseja ei enää palvelujärjestelmässämme ole. Myöskään työterveyshuollon piirissä olevien ammattilaisten työpanos ei ole mistään pois: nämä tuottavat erittäin tärkeitä palveluita työikäisille, vaikka ovatkin eri järjestämis- ja tuottamismallissa kuin julkisen sektorin palvelut. Palvelujärjestelmää pitää pystyä tarkastelemaan myös monituottajuuden ja rahoituksen monikanavaisuuden kautta.
On toki välttämätöntä pohtia yhä tarkemmin, miten hyödynnämme tärkeitä ammattilaisiamme kokonaisuuden kannalta järkevästi ja miten saamme työikäiset jaksamaan ja pysymään työkykyisenä. Tämä voidaan tehdä ilman repimistä ja vastakkainasettelua, hyödyntämällä olemassa olevia hyviä käytäntöjä ja eri rahoitus- ja järjestämiskanavia sekä kehittämällä työnjakoa ja tiedon liikkuvuutta.
Voit lukea lisää hoidon jatkuvuudesta HALIn selvityksestä.
